Joku on jo saattanut ihmetellä,missä ihmeessä tämä Grenada oikein on. Emmepä siitä tienneet mekään mitään, ennen kuin viime syksynä aloimme suunnitella vapaaehtoistyöhön lähtemistä.
Grenadan saarivaltio sijaitsee n,150 km Venezuelasta pohjoiseen, itäisellä Karibialla. Koko valtiossa on asukkaita vain suunnilleen sama määrä kuin Oulussa,eli n.100.000 ja pääsaarikin on vain 18 km leveä ja 34 km pitkä. Pääsaaren lisäksi valtioon kuuluvat Carriacoun ja Petite Martiniquen saaret sekä lukuisia pieniä saaria.
Pieni Carriacoun saari (11km pitkä,4 km leveä) on toistaiseksi säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä yllättävän hyvin. Turisteja käy kuulemma sesongin aikana kohtalaisen runsaastikin,mutta se ei näy juuri missään. Suuria hotelleja ei ole,eivätkä pienet majatalot erotu kauniista yksityistaloista. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua hyvinkin pian. Isäntämme kertoi juuri tänä aamuna, että hienolle rannalle,jossa käymme etsimässä kilpikonnia ja jossa päiväsaikaan voi uida ihan yksikseen, suunnitellaan isoa hotellia uima-altaineen ja allasbaareineen! Siis myös täällä harrastetaan luonnon tuhoamista muka turismin takia,vaikka turistit hakeutuvat tänne juuri luonnon kauneuden ja hiljaisuuden vuoksi.Myös kuulimme,että jo kolmasosa saaresta on vieraassa omistuksessa.
Vielä kuitenkin tunnelma on kiireetön ja leppoisa ja omakin sielu on todella saanut levätä ja nauttia:-) Esimerkiksi kahdella saarta kiertävällä bussilla on kyllä reittinsä,mutta niitä vaihdellaan tarpeen mukaan. Tänään mm. eräs rouva lähtöpysäkillä bussiin tullessaan ilmoitti jättäneensä ostoksensa kauppaan ja niinpä bussi kurvasi ensin kaupan eteen,josta rouva turhia kiirehtimättä haki ostoksensa. Sitten lähdettiinkin ihan eri suuntaan, kuin minne oikeasti oltiin menossa ja pikku teitä kierrellen jätettiin kukin kotiovelleen. Vähän tuli hämminkiä siitä,kun me emme jääneetkään ihan omalle "pysäkille",vaan halusimme mennä valokuvaamaan vähän matkan päähän.
Parikymmentä vuotta sitten muuan italialainen pariskunta saapui maailmanympäripurjehduksellaan Grenadan saarelle. Viivyttyään vuoden verran pääsaarella he lähtivät tutustumaan Carriacoun saareen. Kuinka ollakaan,siellä sattui olemaan sopiva maatilkku myytävänä. Tästä alkaa Kido-yhteisön tarina. Tämä samainen pariskunta omisti elämänsä kilpikonnien suojelulle ja kodittomien ja sairaiden eläinten hoivaamiselle. Kaikki tapahtuu yksityisin varoin,valtio ei tue toimintaa millään tavoin. Vapaaehtoisia työntekijöitä tulee pääasiassa Britanniasta,muutaman vuoden ajan Suomestakin (yksi saksalainen on porukassa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti